Kirjoitin vuoden alussa, kuinka aion rajoittaa turhanpäiväistä ruutuaikaani tänä vuonna. Vuodesta on nyt kulunut puolet ja halusin tarkastella, millainen vaikutus muutoksella on tähän asti ollut ja olenko ylipäätään pysynyt asettamissani rajoissa.
Totuus lienee, että kuluttamani sisällön määrä on vakio, mutta se on vain muuttanut muotoaan.
Sain puolisoltani alkuvuodesta äänikirjapalvelun, jonka kautta olen kuunnellut tähän asti 30 kirjaa ja muutamia kirjoja on vielä keskeneräisenä. Huomaan, että uteliaisuuteni ja tiedonnälkäni ovat kasvaneet. Kun jokin aihe herättää kiinnostukseni, haluan ymmärtää sitä pintaa syvemmältä.
Pääosin olen kuunnellut tietokirjallisuutta ja itseapukirjoja, mutta mukanaan ovat vieneet myös Hildur-sarjan kirjat. Tunnelma oli kohdillaan, kun neuloin ensimmäistä islantilaisneulettani kuunnellen samalla tuota Islantiin sijoittuvaa dekkarisarjaa.
Yllätin itseni, sillä sain neuleen valmiiksi jo parissa kuukaudessa – edellinen villapaidan räpellys kun vei vuoden. Tästä voisi siis päätellä, että taitojen kehittymisen lisäksi olen löytänyt lisää aikaa käsitöille, mikä oli yksi tavoitteistani.
Puolen vuoden aikana kuluttamani sisältö on perustunut pääosin omaan aktiiviseen tiedonetsintään mielenkiintoni kohteideni parissa sen sijaan, että olisin kuluttanut muiden minulle syöttämää tietotulvaa.
Olen siis onnistunut pysymään pois esimerkiksi uutissyötteestä, enkä koe, että olen missannut mitään oleellista. Tärkeimmät maailman asiat kuulee kuitenkin aina jotain kautta ja tarvittaessa voin etsiä aiheesta lisää tietoa.
Koen, että nykypäivänä tietoa saa enemmän kuin sitä pystyy ottamaan vastaan. Tämä tieto sisältää myös paljon sellaista, mikä vie tilaa merkityksellisemmältä tiedolta. Minun ei ainakaan tarvitse tietää kaikesta pintapuolisesti jotain, vaan ennemmin perehdyn kiinnostaviin aiheisiin sitten vähän syvällisemmin.
Yksi suurimmista onnistumisistani on ollut YouTube-kierteen katkaiseminen. Kokonaan sen käyttö ei ole loppunut, mutta olen käyttänyt sitä vain harkitusti oppimiseen ja tutoriaaleihin. Netflix sen sijaan on jäänyt kokonaan pois ja tavallista televisiotakin olen katsonut vain ennalta sallimieni poikkeuslähetysten lisäksi muutaman muun kerran mummin seurana.
Säännöissäni olin luvannut itselleni yhden elokuvan kuukaudessa. Kuuden kuukauden aikana olen katsonut vain kolme elokuvaa, joista yhden elokuvateatterissa.
Halusin testata, kuinka pitkälle voisin vuoden ensimmäistä elokuvaa lykätä. Eräänä huhtikuisena viikonloppuna kavereiden kyläilystä jääneet herkut sitten lopulta huusivat elokuvailtaa. Olisinpa vain valinnut elokuvan paremmin, sillä A Rainy Day in New York sai minut toivomaan, etten olisi tuhlannut elokuvakorttiani.
Elokuvateatterikokemus tuntui sen sijaan yllättäen aivan erilaiselta kuin ennen. Sen lisäksi, että The Devil Wears Prada oli viihdyttävä, nautin siitä, että sain vain istua paikallani ja keskittyä elokuvaan ilman tunnetta siitä, että samalla pitäisi tehdä jotain muuta.
Tuntuu, että puhelimen selailu on kohdallani vähän kausittaista. En pääse näkemään ruutuajastani tilastoa muutamaa viikkoa pidemmältä ajalta, mutta uskoisin keskimääräisen päivän ruutuajan olevan noin puolitoista tuntia. Ennätysviikkonani käytin puhelinta keskimäärin vain reilu puoli tuntia päivässä.
Huomaan, etten enää tartu puhelimeen vain tappaakseni aikaa. Esimerkiksi odotustiloissa voin ihan hyvin vain istua tekemättä mitään. Vaikken ole ihan vielä siellä, missä haluaisin olla, pystyn jo nyt paremmin kontrolloimaan, mihin aikani käytän. Vielä jonain päivänä haluan tuntea, että puhelin olisi niin toissijainen asia, että sen voisi unohtaa koko päiväksi omaan nurkkaansa.
Vaikka toisinaan kieltämättä kaipaan kunnon sarjamaratonia, tiedän, että tämä vuosi tekee minulle hyvää. Voin jo tässä kohtaa ehdottomasti suositella tätä kokeilua myös muille!
